Verhoilun viehätys

Käyräneula tökkää terävästi viidettä kertaa etusormeen. Vaikka kuinka yrittää, se puskee meriheinästä puristetusta makkarasta ulos väärästä paikasta ja pisto pitää tehdä uusiksi.

– Onko tämä kiva harrastus vai itsensä kiusaamista, tuumaa Vuotalon kurssilla verhoilua opiskellut Vilma.

Verhoilun viehätys syntyy monista merkityksistä. Pitkäjänteisten prosessien aikana fokus on pidettävä työssä. Usealle tekeminen itsessään on meditatiivinen kokemus, kulkemista kohti tavoitetta omien ajatusten poluilla viipyillen. Tunnille tullessa mielessä saattaa olla jokin vastoinkäyminen, mutta kolmen tunnin verhoiluterapia tekee tehtävänsä ja mieli keventyy.

Jokainen tuoli on yksilönsä, joista jokaisen työvaiheet ja niksit opettaja Kuutti Kaitila ohjaa tekijöidensä taidoiksi. Työn alla olevat tuolit ovat saaneet alleen uudet jousitukset tai liimattavat vaahtomuovit. Pohjatöiden jälkeen kurssilaiset ottavat haltuun teollisuusompelukoneen. Enää kankaita ei kiinnitetä runkoihin nauloilla, vaan napsutellaan ne kiinni näppärästi nitojalla. Viimeiset saumat ommellaan käsin piilopistoin.

Verhoiltavat tuolit ovat jo nähneet elämää. Jokin tuoli on päätynyt tekijälleen annetaan-palstalta. Jotkut vuorostaan ovat isovanhempien tai muiden sukulaisten vanhoja, joilla on historiansa, tarinansa ja merkityksensä. Verhoillessa tuoli saa uusia kerroksia elinkaareensa samalla kun tekijä saa siitä oman näköisensä.

– Verhoillessa olen ymmärtänyt, ettei materiaali ole vain materiaalia vaan käsityön kautta hahmottuu mitä niiden eteen on tehty, millainen on tuolin rakenne. Keho saa samalla arvokkaan kokemuksen. Ja solmujen tekeminen voi olla hauskaa! iloitsee kurssilainen Otso.

Kevään edettyä käyräneula on kesytetty ja pistot sormenpäissä ovat muuttuneet hallituksi taidoksi. Joku on ehtinyt tehdä jo uuttakin työtä tai vähintään käydä ajatuksissaan läpi kaikkia niitä tuoleja, joiden elinkaari ansaitsee jatkaa uudistuneena sukupolvien tarinoita käytössä. Tarkoituksellakin saattaa aloitettu työ jäädä odottamaan kurssille ilmoittautumisen kuumottavaa hetkeä paikan tavoittelussa.

– Kannattaa jättää aina jotain kesken niin voi aina palata, miettii usean vuoden kurssilainen Arto.

Teksti ja kuvat: Helena Mantere